Janne Kataja: ”Huumorissa asetun itse pisteliäimmän vaiheen kohdalle”

Janne Katajan matka Komediateatterissa alkoi vuonna 2007, kun hän esitti Ere Kokkosta komediassa Spede ja kumppanit. Hän jäi tämän jälkeen vielä
työskentelemään teatterimestariksi taiteellisen johtajan Kiti Kokkosen rinnalle hetkeksi aikaa.

-Minulla on valtavan lämpimiä muistoja Komediateatterista ja Ere Kokkosesta. Hän oli sydämellinen ja älykäs, vaikuttava persoona, jolla oli aivan poikkeuksellinen taito
puhua kaikista, joista hän puhui, aina kauniisti. Hän oli myös komiikan rytmin mestari, joka tuli erityisesti esiin hänen käsikirjoittamisessaan.

Tänä keväänä, yli 15 vuotta myöhemmin Kataja palaa Komediateatterin lavalle Viimeinen illuusio -esityksessä, jonka konseptointivaihe toteutettiin yöaikaan.

-Minä ja Kiti puhumme puhelimessa pitkiä puheluita nimenomaan öisin. Tämä esityksen alustava suunnitelma syntyi juuri tällä tavalla. Lähtökohtana oli minun ja Kitin yhteinen kiinnostus taikuuteen, sitten mukaan tuli ammattitaikuri Joni Pakanen ja koska soppa tarvitsee keittäjän, niin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi pyydettiin Niina Lahtinen, joka on entinen taikuriavustajani, Kataja kertaa.

Jannella on häkellyttävän monipuolinen ura esiintyjänä, siihen lukeutuu myös yhdessä Aku Hirviniemen kanssa tehdyt taikuriesitykset.

-Kiinnostukseni taikuuteen lähti siitä, kun olimme Riihimäen nuorisoteatterissa ja jouduimme Akun kanssa odottelemaan lavalle menoa. Jotenkin piti aika saada kulumaan ja esittää toisillemme taikatemppuja. Lopulta kiersimme esimerkiksi huvipuistoissa ja laivoilla taikashowmme kanssa. En ehkä nimittäisi itseäni ihan ammattitaikuriksi, mutta meillä Riihimäellä tekeminen on osaamista.

Mikä on hienoin taikatemppu, jonka osaat tehdä?

-Tuulettimen läpi ryömiminen. Legendaarisessa tempussa amerikkalaistaikuri David Copperfield kävelee metallisen tuulettimen läpi, mutta me ryömitään. Siihen saadaan huikeaa jännitystä rakennettua vielä siten, että käynnistämme tuulettimen ja työnnämme sinne ensin esimerkiksi kaalia ja porkkanaa, jotka silpoutuvat ympäri
teatteria. Se on oikeasti aika hieno temppu.

Kauanko olet työskennellyt näyttelijänä ja miten sinusta tuli näyttelijä?

-Aloitin lapsiavustajana, olin innokas nuoristeatterilainen ja sitten lähdin Taideakatemiaan. Haaveilin jossain kohtaa ohjaamisesta, mutta veri veti kuitenkin näyttämölle. Ensimmäinen ammattiteatterin kiinnitykseni oli yli 20 vuotta sitten. Olen kuitenkin sillä tavalla ollut renesanssihahmo, että teen monenlaista muutakin. Ehkä se monipuolisuus onkin se, mikä esiintyjän ammatissa tänä päivänä vetoaa minuun eniten. Teen aika paljon telkkarihommia, joille taas tällainen teatterituotanto on loistava vastapaino.

Viimeinen illuusio on hätkähdyttävää magiikkaa, viihdyttäviä taikatemppuja sekä musiikkia ja komediaa yhdistelevä esitys. Se on kuitenkin myös koko perheen juonellinen näytelmä.

-Teatteri on taiteenlajina jo illuusio, koska siinä mennään maailmaan, joka ei ole totta. Nyt kun siihen vielä yhdistetään taikuus, niin uskon, että se illuusio vie kyllä mennessään. Odotan innolla harjoitusten ja eteenkin esitysten alkamista. Harjoituskaudelle Jannella ei ole kovin vakiintuneita rutiineja, ja tekstinkin hän omaksuu parhaiten liikkeen kautta.

-Yritän olla harjoituksissa virkeänä, mikä tarkoittaa, että nukun paljon ja olen aistit auki. Näen harjoitusajan pyrkimyksenä saada yhteinen tuli syttymään. Se varsinainen esitys on sitten se hetki, jossa yhdessä yleisön kanssa istutaan iltanuotiolla räiskyvän tulen äärellä ja jaetaan tarina.

-Tekstin omaksumisen eteen joudun tekemään tosi paljon töitä, minulle on vanhemmiten tullut todella huono lähimuisti, mutta harjoituskaudella helpottaa asemointi, se missä kohtaa näyttämöä olen missäkin kohtauksessa ja missä muut ovat sekä mahdollinen liike joka tapahtuu. Tätä kautta teksti tai ainakin se keskeinen ajatus rupeaa jäämään lihasmuistiin.

Esityspäivinä Kataja pelkää eniten sitä, että unohtaa mennä töihin.

-Olen tosi saamaton. Tiedän kollegoja, jotka voivat käydä esityspäivänä ostamassa auton tai hoitaa mökillä haravointihommat tai päivä- ja iltanäytöksen välillä tehdä asuntokaupat. Minä vahdin koko ajan kelloa, että en unohda mennä teatterille tai, että en myöhästy ainakaan kovin paljoa. Pelkään myös sitä, että nukahdan sohvalle ja herään kun esitys on jo alkanut. Janne on esiintynyt paljon nimenomaan komediallisissa tuotannoissa, häntä itseään naurattavat erityisesti hyvät tilanteet, joissa on hauska jännite.

– Usein se syntyy siitä, että käsillä oleva tilanne ei ole niille hahmoille hauska ollenkaan, mutta sitä on hauska katsoa ulkopuolelta. Että voi jestas, mihin nuo ovat päätyneet, onpa absurdi tai jotenkin mahdoton tilanne. Ja sitten alkaa sen jännittäminen, että miten he yrittävät ratkoa itsensä ulos siitä niin, että säilyttäisivät kasvonsa. Hyvä sketsi on röyhkeä ja lyhyt. Se ei selittele eikä liikaa kumartele. Venytetyt sketsi ovat hirveimpiä. Kun vitsin voi kertoa vain kerran, niin älä aloita sitä alusta, kun juuri olet sen kertonut.

Janne kokee, että hänen vahvuutensa esiintyjänä on nimenomaan improvisoinnissa.

-Olen kuin kotonani tilanteissa, joissa esityksessä kaikki ei mene, kuten pitää. Näyttelijän työssä ehdottomasti parasta on kuitenkin se hetki, kun valot syttyvät ensimmäisen kerran näyttämölle ja ilmassa on kihelmöivä jännitys puolin ja toisin. Katsojat ja esiintyjät odottavat, että mihin tämä ilta meidät vie.

Onko sinulla aiheita, joista et halua tehdä huumoria?

-Jos ajattelen tämän päivän yleistä loukkaantumisen kulttuuria, niin oikeastaan en halua tehdä enää mistään huumoria. Minulla oli ehkä aiemmin sellaisia aiheita, joista ajattelin, että niitä ei voi käsitellä komedian keinoin, mutta tämä aika on provosoinut minua niin paljon, että ajattelen, että tässä ajassa pitää uskaltaa tehdä kaikesta huumoria. Täytyy vain muistaa, että huumorissa pitää aina itse asettua sen pisteliäimmän vaiheen kohdalle eli pitää olla itseään kohtaan nihilisti. Silloin ei naura muiden kustannuksella, vaan heidän kanssaan.

-Joskus tuntuu, että tämä aika jota elämme on unohtanut huumorin ja nyt otetaan vaan voimakkaasti kantaa. Sen sijaan, että koitettaisiin vaikuttaa ihmisiin ilon, naurun ja huumorin keinoin, koitetaan vaikuttaa vihan ja koston välinein. Kun täysin perusteeton pahuus jyllää maailmassa, silloin olisi parasta, että hovin narrit kommentoisivat pahuutta päin naamaa. Kautta aikain he ovat uskaltaneet irvailla seonneille vallanpitäjille ja herätelleet näin kansalaisia toimimaan, eli kyllä tämä aika kaipaa naurua ja naurattajia.

Kerro kaksi harrastustasi tai intohimoasi esiintymisen ulkopuolelta

-Sisäisen temppelin rakentaminen eli itsensä kehittäminen. Siinä mietitään vuosikymmenten aikana, että miten kivenlohkareesta tulisi silokivi niin, että vaikka kulmat hioutuisivat niin se ei silti kadota persoonallisuuttaan tai värikyyttään. Se on itsensä sivistämistä, menneisyydestä tietojen keräämistä ja näiden havaintojen implementoimista omaan elämään. Kaikki tähtää lopulta siihen, että miten voi huomenna olla piirun verran parempi ihminen kuin oli tänään. Elämähän on valmistautumista kuolemaan ja vuosi vuodelta me ollaan siihen valmiimpia, mutta meidän jokaisen toive on saada valmistautua hyvin, hän naurahtaa.

-Lisäksi harrastan erilaisten uskontojen tutkimista.

Viimeinen illuusio Suomen Komediateatterin Peacock-näyttämöllä 28.4. alkaen.

Lue lisää esityksestä ja hommaa liput:
https://suomenkomediateatteri.fi/esitykset/viimeinen-illuusio/